Tämä sivu on omistettu novelleilleni, joista osan olen julkaissut Risingshadow.netin foorumilla. Niiden kategoriat vaihtelevat rajusti, mutta suurin osa on fantasiaa.
Tarkk’ampuja
Mies makasi hurmeen täplittämällä lattialla, kivääri kädessään, kuunnellen kasikasien ja mörssärien jylinää kaukaisuudessa. Laastinpalaset värisivät lattialla. Jossakin ärjähti konepistooli.
Miehen kaulusmerkit kertoivat vääpelin asemasta. Hänen aseensa kertoi
tarkk’ampujasta. Mutta hänen silmänsä kertoivat hänestä kaiken muun. Siniset, kirkkaat, katkerat ja murhanhimoiset… ne olivat kostonhaluisen miehen silmät.
Hän oli metsästänyt erästä tiettyä kenraalia nyt kaksi viikkoa yhteen menoon. Hän oli syönyt tappamiensa sotakoirien lihan raakana ja tehnyt vähäisestä leivästään itselleen kahvinkorviketta. Saappaansa hän oli sahannut kuolleilta jalkojen kera ja nuotiolla sulattanut ne irti toisistaan. Mutta kiväärinsä hän oli käärinyt löytämiinsä riepuihin ja rääsyihin ja kuljettanut sitä selässään ilman panoksia. Jokaisen näkemänsä vihollisen hän oli nitistänyt joko veitsellä tai revolverillaan.
Ja se kaikki oli johtanut hänet tähän. Linjojen taakse kiikarikiväärin kera.
Hän latasi aseensa, irrotti linssisuojukset tähtäimen päistä ja jäi odottamaan.
Jos painostavimmat tilanteet voisi panna järjestykseen niiden ahdistavuuden perusteella, tarkk’ampujan surmantyön odottaminen olisi yksi ahdistavimmista. Siinä on miehen luonto koetuksella kun pakkasta on likemmäs neljääkymmentä astetta, ilmassa tuoksuu ruuti ja mätänevä liha ja koko ajan tietää, että jos joku vihollinen vahingossakaan eksyy samaan taloon hänen kanssaan, se on teloitus ilman kyselyjä. Ja koskapa hyviä tarkk’ampujia on suhteellisen harvassa, annetaan heille tykistötukea hämäykseksi.
Nyt ei tullut tykistö apuun, mies oli yksin raunioituneen kerrostalon ylimmässä kerroksessa, jonka lattian punaiset täplät kertoivat karua tarinaansa.
No nyt! Hän huomasi liikettä tähtäimessään. Upseerin koppalakki.
Se oli hän.
Hän otti paremman asennon ja asetti kiväärinsä tukevasti seinästä pudonneen palasen päälle. Tuuli toi mukanaan mädän hajua.
Hän henkäisi syvään ja etsi koppalakin tähtäimeensä. Se oli keskellä kypärien sekamelskaa. Hän laski tähtäimen ristikkoa. Se osoitti suoraan kenraalin ohimoon.
Hieman taaksepäin… korvan juureen…
Miehen sormi puristui liipaisimen ympärille. Välähdyksenvaimentaja hillitsi suuliekin välähdystä, mutta laukauksen selkäpiitä karmivaa jälkikaikua se ei pitänyt aisoissa.
Kaiku kajahteli vielä kaupungin raunioista kun tarkk’ampuja jätti asemansa hymyillen kitkerästi. Kahden viikon metsästys oli maksanut itsensä takaisin.
Poikapoika, nyt sinä tempun teit, sait taas nääs yhren, saat taas veistää siihen kepukkaasi uuen loven, alkaa olla 400 rikki nääs… Olet sinä vain aikamoinen…
Hän pysähtyi ja höristi korviaan. Oliko jossain loksahtanut kiväärin lukko?
Esiin astui nahkasaapas, sitten toinen. Niiden mukana kulman takaa tuli kivääri ojossa vihollissotilas. Sitten toinen. Ja kolmas ja neljäs.
”Etkö kuullut täältä jotain ääntä, Jan?” yksi heistä kysyi.
”Ihan varmasti kuulin, mutta ei täällä näytä sittenkään olevan mitään – älä koske siihen –!”
Varoitus tuli liian myöhässä, sillä nuorin heistä oli jo nostanut maassa lojuneen sotilaskypärän. Hänen pyöreänlapsekkaat kasvonsa eivät ehtineet edes pelästyä kun kypärän nostamisen johdosta virittynyt kranaatti räjähti.
Hän astui esiin komerosta, johon hän oli syöksynyt piiloon, asetettuaan ensin ansan partiolle, joka oli tullut tutkimaan taloa.
Nyt partio makasi epäjärjestyksessä pitkin huonetta.
Hän nosti revolverinsa ja lopetti tuskissaan kituvan vihollisen. Oli inhottavaa tehdä viholliselleen palveluksia, mutta jos hän olisi jättänyt tämän eloon, hän olisi huutanut apua.
Hänen saappaansa kopisivat kuuraista maata vasten kun hän katosi raunioihin
Olen se, jota he sanoivat tuomarikseen.
Olen se, jota he sanoivat pyövelikseen.
Olen se, jota he sanoivat kuolemakseen.
Olen punainen kuolema.
Olen legenda.
